Johdanto

Virtsan suhteellisen tiheyden (ominaispainon) määrityksellä mitataan virtsassa olevien liuenneiden aineiden pitoisuutta, joka riippuu munuaisten virtsan väkevöimiskyvystä.

Indikaatiot

Munuaisten konsentrointi- ja laimennuskyvyn tutkiminen.

Näyteastia

Virtsanäyteputki säilöntäaineeton 11 ml

Näyte

11 ml aamuvirtsaa (miniminäytemäärä 1 ml)

Näytteen säilytys, kuljetus ja esikäsittely

Näyte säilyy 8 tuntia huoneenlämmössä ja 1 vrk:n jääkaappilämpötilassa

Menetelmä

Refraktometrinen

Tulos valmiina

Arkipäivisin maanantaista perjantaihin

Viiteväli

Terveiden aamuvirtsa: U -Suhti > 1.020

Riittävän konsentroitu potilaan aamuvirtsanäyte: U -Suhti ≥ 1.015

Glomerusfiltraatti keskimäärin: U -Suhti n. 1.010

Laimea virtsanäyte, muiden aineiden pitoisuustulokset matalia: U -Suhti alle 1.015

Tulkinta

Virtsan suhteellisella tiheydellä ja osmolaliteetilla on riippuvuus keskenään (ks. oheinen kuva). Jos potilaalla on glukosuriaa, proteinuriaa tai virtsassa röntgenvarjoainetta, virtsan taitekertoimeen perustuva suhteellisen tiheyden määritys antaa poikkeavan korkeita tuloksia osmolaliteettiin verrattuna (nuolet kuvassa).

Yöpaaston jälkeen alentuneita tiheysarvoja tavataan tubulusvaurioissa, kroonisessa munuaisinsuffisienssissa, nefrogeenisessa, idiopaattisessa, postoperatiivisessa ja psykogeenisessa diabetes insipiduksessa sekä malignin hypertension yhteydessä. Virtsan suhteellinen tiheys pysyy korkeana tiloissa, joissa munuaisperfuusio on alentunut, mutta konsentrointi tapahtuu normaalisti. Kohonneita arvoja tavataan myös seuraavissa yhteyksissä: proteinuria, epätasapainossa oleva diabetes mellitus, glomerulonefriitti, virtsatieobstruktio ja raskaustoksemia.

Korkea glukoosi- tai proteiinipitoisuus nostavat virtsan suhteellista tiheyttä.