Johdanto
Osmolaliteetti tarkoittaa liuenneiden molekyylien ja ionien lukumäärää liuotinkilossa. Hypotalamuksen osmoreseptorit, antidiureettinen hormoni (ADH) ja munuaisten toiminta vaikuttavat osmolaliteettiin.
Indikaatiot
Diabetes insipiduksen erotusdiagnostiikka ja hoidon seuranta. Hyponatremian erotusdiagnostiikka. Aivolisäkkeen seudun leikkaukset.
Näyteastia
S -Osmol: seerumiputki 5/4 ml. Voidaan ottaa myös geeliputkeen, mutta seerumi eroteltava geelin päältä.
U -Osmol: säilöntäaineeton muoviputki 5/4 ml
Näyte
S -Osmol: 1 ml (vähintään 0.5 ml) seerumia.
U -Osmol: 4 ml (vähintään 0.5 ml) hyvin sekoitettua kertavirtsaa.
Näytteen säilytys, kuljetus ja esikäsittely
Näyte säilyy hyvin suljetussa putkessa vuorokauden ajan jääkaappilämpötilassa ja viikon pakastettuna.
Menetelmä
Jäätymispisteen aleneman mittaaminen.
Tulos valmiina
Päivystystutkimus.
Viiteväli
| S -Osmol | 285 – 300 mosm/kg H2O |
| U -Osmol | |
| alle 2 v | 50 – 600 mosm/kg H2O |
| ≥ 2 v | 50 – 1200 mosm/kg H2O |
Tulkinta
Tiloja, joissa S -Osmol laskee, ovat lisämunuaiskuoren vajaatoiminta, hypopituitarismi ja ”vesimyrkytys”. Seerumin hypo-osmolaliteetti kehittyy usein korvattaessa natrium- ja vesihukkaa suolattomalla infuusiolla, esim. glukoosilla.
Seerumin hyperosmolaliteetti on lähes aina seuraus nestemenetyksestä. S -Osmol nousee myös seuraavissa tiloissa: hyperosmolaalinen non-ketoottinen kooma ja diabeettinen ketoasidoosi, etanolimyrkytys, diabetes insipidus ja hyperkalsemia.
Virtsan matala osmolaliteetti johtuu tubulussolujen heikentyneestä kyvystä konsentroida virtsaa. Tätä esiintyy mm. kroonisessa pyelonefriitissä, hypokalemiassa, hyperkalsemiassa ja hypergammaglobulinemiassa sekä joissakin periytyvissä taudeissa. Myös toimivien nefronien vähäinen lukumäärä aiheuttaa virtsan osmolaliteetin laskun.